Metrolla (tai laivalla) mummolaan!

On koittanut se aika vuodesta, kun oma jälkikasvu toitottaa kuinka typerät ja tylsät vanhemmat hänellä on. On koittanut aika, kun isä on saanut tarpeekseen kepeillä naarmutetuista skraiduista auton kyljessä ja äiti päättää irtisanoutua saippuakupla- ja voikukkatahrojen kanssa käytävästä sodasta. Suvivirret on hoilattu ja päiväkodin kevätjuhlissa on niistetty kasa nestuukeja. Kaikki on valmista.

On tullut aika painua mummolaan!

Niin ne painuvat omatkin "pentuni" mummolaan ylihuomenna. Ensimmäistä kertaa koskaan ilman meitä vanhempia. Ajattelin siksi koota meille äideille (ja isillekin, blogini lukijakunta muodostuu minulle mysteerikaartista) muutaman vinkin tulevia kyläreissuja varten!

1. Kodissa kodin säännöt - mummolassa mummon säännöt

Lippulappuset täynnä ohjeita ja aikatauluja on syytä rytätä. Mummolassa nukutaan kun väsyttää ja syödään kun syötätyttää. Näin se menee. Ulos mennään ja sisälle tullaan - eikös se piisaa vallan hyvin? 

Niin kuin me aikuisetkin, niin lapsemmekin odottavat lomaltansa kiireettömyyttä ja rutiinittomuutta. On aika heittäytyä vapaalle. Ihan vaan mummolaviikon ajaksi edes.

2. Mummo kärsii itse seuraukset

Sokerihuuruiset ja villinä pitkin hirsiseiniä poukkoilevat hirmuliskot ovat täysin tämän tilan heille aiheuttaneen mummon kaitsettavina, joten väliäkö sillä.

Rentoudutaan me kotisohvillamme OINB:n äärellä. Annetaan mummojen taistella nukkumaanmenojen ja hammaspesujen kanssa, todennäköisesti muksut saavat seuraavana päivänä kupin kiisseliä vähemmän.

3. Rutku-Eemelit ja Rymy-Ritvat kuuluvat kesään

Jätä disain-vaatteet lipastoon ja pakkaa mukaan sellaisia pierukalsareita, että niiden totaalituhoutuminen on vain suuren kiitoksen aihe. Mummot eivät ehdi lajittelemaan pyykkiä sinivihreisiin ja punaoransseihin lapsenhoidon ja majaleikkien tuoksinnassa, eivätkä varjelemaan uusinta picoa/moloa öljy- ja vesiväriroiskeilta.

Ihan vain sivuhuomiona: sappisaippua on silti hyvä heittää vaikka ns. vieraslahjana muksujen matkaan mukaan. Ei sapeta sitten mummoja eikä mammoja.

4. Älä terrorisoi jatkuvasti lomalaisia

Kerran pari päivässä saattaa olla ihan riittävä määrä varmistella, että onhan kaikki ookoo ja onko kaikki luut vielä ehjiä.

Ei kukaan jaksa roikkua lomallaan puhelimessa jatkuvasti raportoimassa, että "joo oon nukkunut ja joo oon syönyt ja oon muistanut vaihtaa kalsarit".

5. Ta det lugnt bara!

Viikossa ei mätäne hampaat suuhun, ei tuhoudu perheen rutiinit eivätkä lapset muutu villipedoiksi.

Lapset ovat paitsi sopeutuvaisia niin myös äärimmäisen fiksuja: kyllä he tietävät ja tiedostavat, että se mikä on mummolassa sallittua, ei käy päinsä kotona. 

6. Toivo, että kutsu mummolalomaan käy myös jatkossakin...

Sillä sitä sinä tarvitset ensi vuonnakin.

Ja mummo. Koska kyllähän siihen nyt ainakin vuosi menee, että saa kaiken korjattua vierailua edeltäneeseen tilaan.

Mahtavaa kesää kaikille! Vi hörs! 

Toivotteleepi Mamma Muumaa kesäisen sitruunavissynsä kanssa

Kyllä se neljäs sitten on tyttö.

On vierähtänyt tovi sitten viime kerrasta. Tässä välissä olen pyöräyttänyt perheeseemme yhden lapsen lisää. Perheeseemme on syntynyt hetki sitten kolmas poika.

Raskauteni herätti luonnollisesti kysymyksiä. Mutta, ei ihan mitä tahansa kysymyksiä. Yleensä niitä oli valitettavasti vain nämä kaksi:

1.) "Luuletko, että tällä kertaa se on tyttö?"
2.) "Mitä sitten, jos se on poika?"

Rakenneultrassa pärähti ruudulle valtavat kepekset. Niin komeat, että minä ja mieheni purskahdimme kumpikin nauruun. Mieheni ilme oli huoneesta poistuessa priceless: kolmeen poikaan ei ihan joka äijä kykene! Tyytyväinen myhäily täytti hissikäytävän. Minulle tuli kiire soittaa puhelu Suomeen, ennen kuin kuuluvuudet katoaisivat.

"Se on poika! Meille tulee kolmas poika! Saatiin lähikuvakin palleista!". Sitten tuli linjoille hiljaista. Suljin puhelimen.

"No, ei sille sit mitään voi."

Typerä kommentti. En välitä. Julkistan ilouutisen feississä. "Komia tyttö tulossa, ainoa vaan että sillä on pallit." Hauskaa ja meikämamman tyylistä. Oli ihanaa alkaa haalia taas ihan uusia, omannäköisiä pojanvaatteita kun olin kuukausi ennen plussausta viskaissut kaikki vanhat romppeet kierrätykseen. Kutkutti ja ilostutti. "Mä ostan sitten tälle vauvalle just sellasta, kun mä haluan."

Minut yllätti totaalisesti, että kolmas poikauutisemme ei aiheuttanut kaikissa positiivisia ajatuksia. Mutta kaikki ne ihanat, kannustavat ja rehellisen onnelliset kommentit tuntuivat hykerryttävän hyviltä. Ne tuntuivat ja tuntuvat yhä edelleen.

"Kai te nyt vielä yhden tytön teette?"
"Ette kai te enää vaan tee enempää lapsia?"
"Miten te kestätte oikeesti sitä melua sitten, mitä niistä tulee?"
"Voi voi, et sä nyt sitte saanu tyttöä."
"Poika?! Voi paska!"
"Voi vittu. Ooksä pettynyt?"

Ja sitten syntymän jälkeen synnärillä, kun otetaan verikokeita:

"Ai tämä on kolmas poika. No, niin mullakin on kolme poikaa. Mutta sain mä sitten lopuksi vielä sen prinsessan. Kai tekin vielä sen yhen prinsessan?"

Syvä huokaus.

Ensinnäkin voin kertoa oksentavani suuhuni joka kerta, kun lapsista puhutaan prinsessoina ja prinsseinä. Pimpslöörästäni ei sinkoile ulos ainuttakaan prissimakkaraa eikä prinsessatorttua, okei?

Toiseksi. Kyllä. Luulin itse loppuun saakka - ultrasta huolimatta - odottavani "jompaa kumpaa". En elätellyt haaveita tyttölapsesta, vaan elättelin toiveita yllätyksestä, joka paljastuisi ponnistusvaiheen jälkeen. Olin mielessäni treenannut monesti "hä? onks se tyttö?!"-ilmettä, kuin myös "hä? onks se poika?"-naamaa. Minulla oli niin poika- kuin tyttöoireita, suomikaksnelonen tiesi tämän minulle kertoa.

Kolmanneksi: vaikka itse sanoin, että minä l u u l e n kolmannen olevan jostain kumman syystä tyttö (koska raskaus oli totaalisesti erilainen), minä en t o i v o n u t tyttöä. Siinä on ero. Lisäksi tiedän yksistä pusseista tulevan yleensä vain yhtä sorttia. Minulla on pojantekokone ja kieltämättä ykköslaatuista settiä sieltä on pukannut. Mamma loves nykytekniikka.

On myös selvää, että perheemme lapsilukumäärä kiinnostaa. Eniten ehkä minua ja miestäni luulisi asian hetkeuttavan, mutta kyllä se hetkauttaa niin bussikuskia kuin kuskin bussiakin. Iloisena julistan, että lapsilukumäärämme saattaa räjähtää tusinaan tai jäädä tähän. Kannattaa jäädä seurailemaan asiaa. Ja hei, ei me oteta sitä pahalla. Mutta ei me osata myöskään antaa asiasta lausuntoa. :)

"Kyllä se neljäs sitten on tyttö."

Kiva kuulla. Tai sitten se on neljäs poika. Mitä väliä?

Summa summarum. Poikamme on nimeltään Toivo. Kertokoon se kaiken tarvittavan: hän on toiveiden ja unelmien täyttymys, ihana puklun ja maitokakan tuoksuinen mestariteos.

Ps. Näillä kuningatargeeneillä, joita suonissani virtaa tulisi tyttärestämme sen verran spesiaalitapaus, että en minä jaksaisi vanhoilla päivilläni (viiskyt on kuulemma silti uus nelkyt?) alkaa häätämään keittiöveitsellä kaiken maailman kuhnareita teinityttöni kimpusta.

Hyvä - ellei jopa täydellistä näin.

Puss på dig täältä (poika)vauvakuplasta!

Voiko lapsen aikana juoda muuta kuin vettä?

Mammamaailma levererar. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että on olemassa vain yksi ja ainoa oikea mielipide siitä, onko alkoholin nauttiminen lasten aikana (=lasten ollessa fyysisesti samoissa tiloissa) suotavaa. Tarvitseeko minun erikseen sanoa, että "oikea" vastaus asiaan on ehdoton, ponnekas EI? Mutta koska olen vastarannankiisken pikkuserkku, minullapas on asiasta eriävä mielipide.

Lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta huolehtiminen on uskomattoman monimuotoinen kokonaisuus. Se ei ole vain jokapäiväistä selviytymistaistelua karjuvan uhmaikäisen kanssa päiväkodin, kaupan ja kodin välillä. Se ei ole vain myrkyllisten viinirypäleiden boikotoimista taikka välitöntä puuttumista lasten riitoihin. Vanhemmuus on - ja nyt puhuu keittiöpsykologimme suoraan Ruotsin Tukholmasta - esimerkkinä olemista. Se ei ole täydellistä esimerkillisyyttä sekä suoriutumista kaikesta vaan sen on esimerkkiyttä. Siinä on vissi ero.

Se, miten me vanhemmat kohtelemme puolisoamme lapsiemme nähden on se tapa, jolla lapsemme tulevaisuudessa kohtelevat omia puolisoitaan. Lapsi puhuttelee tuntemattomia ihmisiä kunnioittavasti ja kauniisti, kun on saanut nähdä sellaisen mallin ympäristöstään. Jos me olemme ostaneet terveellistä  ruokaa, suurella todennäköisyydellä lapsemmekin osaa valmistaa terveellistä ruokaa. Jos lapselta ei ole kielletty totaalisesti herkuttelua, uskoisin suhteen herkkuihin muodostuvan hyvin terveeksi - ei kieltäväksi, ei suosivaksi, vaan kohtuulliseksi. Kohtuushan on tavoiteltavaa kaikessa, eikö?

Olemmeko yksimielisiä sen asian suhteen, että hyvät käytöstavat tarttuvat esimerkin kautta? Uskon vakaasti, että näyttämällä esimerkkiä ruuhkabussissa lapseni tulevat myös luovuttamaan istumapaikkansa vanhuksille ja raskaanaoleville. He tervehtivät, kiittävät ruoasta ja auttavat, jos huomaavat jonkun olevan pinteessä. "Äiti, tolla lapsella on jokin hätänä. Auta sitä!", vaatii kolmivuotiaani leikkipuistossa. Ei hän osaisi huomata toisen hätää, jos hän ei olisi saanut siitä esimerkkiä. 

Alkoholi. Se on sellainen aine, jonka kohtuukäyttöä on mielestäni erittäin tarpeellista opettaa. Luin juuri artikkelin, jossa kerrottiin suomalaisten naisten väkivaltarikosten lisääntyneen, päihtyneinä. Vastaavasti miesten humalainen väkivaltaisuus on ollut laskusuhdanteinen. Artikkelin mukaan suomalaisuuteen on aina kuulunut väkevästi osaksi kossupullo, riita ja pahimmillaan tarttuminen keittiöveitseen. Jos miettii, että Suomessa on tarvittu kansanliikkeitä raittiusaatteita ajamaan ja kieltolakikin on jouduttu asettamaan viinanpirusta irtipääsemiseen, on hyvä tunnistaa tosiseikat: alkoholia on opittava käyttämään niin, ettei se ryöstäydy käsistä. Mutta missä? Viinaleirilläkö?

Tämä tekstini ei pureudu alkoholismiin eikä perheisiin, joissa lapsien joulut ovat viinanhuuruiset. Sellaisissa perheissä ei ole olemassakaan alkoholin kohtuukäyttöä, hyvää ja tervettä suhtautumista alkoholiin eikä näin ollen tämä tekstini ole osoitettu sellaisiin oloihin. Mutta jos mietimme nyt perhettä, jossa ei ole ongelmia alkoholin käytön suhteen - niin nyt se vastarantainen mielipiteeni pulpsahtaa pihalle suustani:

Mielestäni lapsien ei ole epäsopivaa istua ravintolassa sellaisessa pöydässä, jossa nautitaan lasillinen viiniä taikka olut. Mielestäni savuton, meluton ja rauhallinen nurkka kesäterassilla on täysin sopiva paikka lapsien nauttia isot jäätelöannokset, ja vanhempien jakaa yhteinen lonkero kunnes on taas aika jatkaa iltakävelyä. Lauantain illallinen pihveineen päivineen on oikein hyvä hetki kaataa lapsille lasillinen mehua taikka limukkaa, ja äidille ja isille lasillinen aikuisten mehua. Osoittaa, että viini voi maistua hyvältä ihanan pihvin kyljessä, ja että sitä juomalla lasillisen ei tapahdu kenellekään mitään pahaa. 

Minä en juo viinaa, se on pahaa. Mutta en minä juo viiniäkään, vaan nautin sitä lasillisen silloin tällöin. Minä voin juoda lasillisen viiniä, vaikka imettäisin. Vaikka lapseni olisivat hereillä ja vaikka he olisivat kanssani samassa ruokapöydässä. Äiti ei humallu koskaan lapsiensa aikana, koska humalahakuinen juominen ei taas mielestäni ole tervettä alkoholikäyttäytymistä lapsien aikana. Koskaan ei ole tilannetta, ettenkö voisi hypätä auton rattiin ja ajaa korvatulehdukseen herännyttä lastani päivystykseen alkoholinkäyttöni vuoksi. Äiti ei sössötä epäselviä lauseita, ei horjahtele pyykkitelineiden päälle eikä rupea sättimään isää menneistä ja tulleista vääryyksistä.

Örveltäminen ei ole esimerkkinä oloa. Paitsi varoittavana esimerkkinä.

Myös hänelle alkoholi on ihan ookoo.

Joten, seuraavan kerran kun ajattelit moralisoida alkoholia lastensa aikana juovaa vanhempaa - mieti, mitä minä juuri sanoin. Onko totaalikieltämisellä koskaan ollut mitään hyvää seurausta? Eikö se herätä enemmän uteliaisuutta ja rajojen kokeilua? Terve maalaisjärki kertoo sen, mikä on sopivaa, eikö vain?

Nyt tais rasahtaa muuten mammalla rusinat.

Nyt naamataulussa nytkyttää! Ei ole väliä, onko kyse suomalaisesta vanhastapiiasta vaiko ruotsalaisesta peräkammarin pojasta, mutta kummankin surrealistiset lastenkasvatussutkautukset saavat multa pian silmät pulpahtamaan kuopistaan pihalle.

Hyperventiloin tilanteen nyt tähän, okej?

Me käymme sunnuntaisin kirkossa (häpeäkseni tunnustan, ettemme todellakaan aina). Kirkkohan on paikka, jonne kaikki saavat tulla. Jopa villit pojanviikarit. Mutta joskus sinne kirkkoonkin saattaa eksyä se kaikkitietävä nasaaliäänikänttyrä, joka ei kestä pienintäkään äännähdystä. Omasta suustaan kyllä - pastorinkin puheen päälle - mutta ei lapsen, koska lasta kritisoimalla saa niille onnettomille nykyajan vanhemmille luun kurkkuun. Lapsethan ei tajua mitään, joten raikuvalla äänellä niin että varmasti kuurokin kuulee: "Kyllä mun mielestä lapset kuuluisi jättää kotiin. Nykyvanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan ollenkaan, ennen vanhaan lapset istuivat hiljaa paikoillaan. Ei mitään tapoja, ihme koheltajia. Sori nyt vaan, mutta tämä on totuus." Ja joo, mahdutaan me vielä samaan kirkkosaliin vaikka mä otan tässä kierroksia...mä annan ihan kohta anteeksi.

Ensinnäkin: Ei kannata tulla kommentoimaan bloggaavan naisen lapsukaisia. Päätyy pahimmassa tapauksessa vielä seuraavaan blogipostaukseen. Kuten nyt. Ja toisekseen: vasta kun on saanut pari tikkiä tuheroon, niin saa erivapauden arvostella toisten vanhemmuutta ja pershetelmiä julkisesti! (Okei, oli siinä muitakin perheitä, joita samat "kritiikit" koski, mutta todennäköisesti vain mulla veti tunteisiin!)

Mamman murutko ne siinä on sievästi leikkineet?

Kyllä siellä kirkossa kuuluukin olla hiljaa, mutta ei ehkä silloin, kun lapset ilosta kiljuen kirmaavat lastenkirkkoon. Ja ovat poissa silmistä ja korvien ulottumattomissa ainakin seuraavat pari tuntia. Saattaapi olla, että sitä mussuttaja maatuskaa saattoi harmittaa oma tahdittomuutensa jälkikäteen - aivan kuten varmasti minuakin tuheroista ja kirkoista samassa lauseyhteydessä puhuminen. Mutta pannaan peeämässän piikkiin.

Joo. Kiukkuinen vanhapiika vei minulta niin mehut, että en enää muista, mitä sanottavaa mulla siitä peräkammarinpojasta oli... Mutta eiköhän se nyt tullut selväksi, että kannattaa jatkossa kirjoittaa mielipiteistään vaikka kirja. Mä ostan sen sitten, jos tarvitsen parin satunnaisen kasvatustieteen kesäkurssin käyneen kitinöitä avukseni.

Nyt ei tuu pusuja eikä haleja kuulkaas. Nyt on kuppi nurin. Mutta kuitenkin: Hauska "nähdä" sinua taas. Mitäpä kuuluu?

Sydämelläni on asiaa.

Siitä ei ole aikaa kuin kaksi kuukautta.

Minulla oli ollut pitkään räkäinen ja vetämätön olo, mutta koska minulla ei ollut kuumetta, tein töitä ja huhkin kotona entiseen malliin. Eräänä iltana puin lapset ulos ja lähdin reippailemaan vaunujen kanssa läheiselle pallokentälle. Rinnassa tuntui oudolta. En silti välittänyt tuntemuksestani juurikaan, koska ajattelin senkin kuuluvan osaksi tautia. Kunnes mielen sopukoista kaivautui kuva sormeaan heristelevästä äidistäni, jolla on heti alkuunsa heittää aivokalvontulehdukset, sydänlihastulehdukset ja keuhkokuumeet diagnoosiksi oireeseen kuin oireeseen.

Päätin kilauttaa päivystykseen ja kysyä, jos minun kannattaisi lähteä näytille. Hoitaja luurin toisessa päässä käski ottamaan särkylääkettä ja jäämään kotiin, koska olin yhä edelleen kuumeeton. Minä päätin läväyttää pienen valheen: olin "sairastanut" joskus, öööö en muista koska mutta joskus, niin kuumeettoman keuhkokuumeen. Äitini lakkasi heti heristelemästä sormeaan pääni sisällä ja alkoi sen sijaan nyökytellä tyytyväisenä päätään.

Lähdin lääkäriin laitettuani ensiksi muksut nukkumaan ja siistittyäni hieman päivän sotkuja. Kenkiä jalkaan repiessä suustani putkahti ulos ajatus: "Pitäiskö mun ukkeli pakata jotain mukaan, jos mä joudun jäämään sinne?". Naurettava ajatus. Fiatin kyytiin (onkohan meidän auto Fiat vai Fordi?) ja menoksi.

Makasin aamu kolmeen sohvalla odottaen omaa vuoroani. Työvuoroni alkaisi parin tunnin päästä ja aattelin postata kuvan sairaalan seinäkellosta facebookkiin, jotta ei tarvitsisi selitellä tummia silmänalusia kollegoille. Sitten vihdoin kuulin nimeäni huudettavan - tai oikeastaan jonkin nimeni muunnelman, koska sitähän ei kukaan ruotsalainen osaa lausua. Onneksi sukunimeni on nykyään ruotsalainen, joten siitä tiesin aikani tutkimushuoneessa koittaneen!

"Tuota. Sullahan on sydänvika." 

Ehei, nyt lääkärisetä selittää potaskaa. Mulla ei ole sydänvikaa, kenen tiedostoja se selailee, hä? 

"Ei kyllä ole, mutta onkohan mulla sydänlihastulehdus?". 

Lääkäri poistuu huoneesta ja on poissa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Sen sijaan hoitaja saapuu huoneeseen ja käskee minun käydä pitkäkseni sängylle. "Kuolenko mä?", kysyin hoitajalta. "Kuule, jos sä oot elänyt tähänkin päivään asti sydänvikaisena - et sä nyt siihen kuole." Nappasin puhelimen taskusta ja kilautin ukkelille, että ei kannataisi odotella aamupuurolle.

Mä kuolisin ja halusin vain kertoa, että rakastaisin tätä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Ja mielessäni toivoin hänen voivan olla sänkyni vieressä raapimassa partansa kanssa suuni ympärysihon ihottumalle.

Seuraavaksi ovelle ilmestyi kaksi muuta lääkäriä ja kaikki ultrailivat sydäntäni todella tarkkaavaisesti. Aloin soimata itseäni ja miettiä, olinko syönyt itselleni sydänvian? Olinko tehnyt röökinkatkuisina teinivuosina sydämeeni reiän kaikilla kiskomillani körsseillä - ja että miten mä tämän asian nyt äidilleni kertoisin, ettei tällä itsellään pettäisi sydän?

Sen sijaan päätin soittaa anopille ja kertoa, että siellä se ukkeli nyt olisi yksin kahden lapsen kanssa, ilman autoa ja koirakin pitäisi ulkoiluttaa - että jos he voisivat mennä tarvittaessa iltalaivaan ja auttaa perhettäni selviämään. Koska minä kuolisin.

Jouduin keskeyttämään puheluni. Minut vietiin varjoainekuvauksiin ja pissin vielä tikkuunkin, etten vain olisi raskaana. Ja sitten kaikki meni kirjaimellisesti sanottuna aivan putkeen!

Kaksi päivää myöhemmin makaan sydäntautiosastolla. Tehdäänkö minulle avosydänleikkaus nyt vai myöhemmin? Sydämessäni on vuoto ja aortan tyvi on turvonnut. Siitä ei parane ilman leikkausta. Koskaan. Ilokseni saan kuulla, minut päästetään kotiin odottamaan, että sydänvikani alkaa oireilla jotenkin. Sitten kun oireet ilmaantuvat, minut läväytetään pöydälle, vedetään rintalastani auki, murretaan luut, kaivetaan sydän esiin, vaihdetaan läppä ja laitetaan aortan tyveen jokin juttuhommeli ja lyödään sydän takaisin koloonsa. Ja sitten toivotaan, että se alkaa pomppoilla uudelleen.

Nyt tänään, kaksi kuukautta asioita pohdittuani haluan kertoa sinulle, joka tämän tekstini ääreen olet syystä taikka toisesta päätynyt, yhden asian. Sellaisen asian, jonka osaa ymmärtää vasta sitten, kun joutuu ihan todellisuuden kautta kohtaamaan oman kuolevaisuutensa ja sen, kuinka heikko ja ohut elämän ylläpitävä lanka on. Näiden kahden kuukauden aikana olen ymmärtänyt oman aikani koittavan - mutta nähnyt myös kuoleman kohdanneen lähimmäisiäni. Olen vieraillut eräässä sairaalassa katsomassa erittäin huonokuntoista tuttavaani, ja pidellyt tämän sairauden uuvuttamaa kättä kädessäni.

Olen joka ilta laittanut omat silmäni kiinni rukoillen, että ne aukeavat aamulla. Ettei tämä päivä olisi viimeinen, jonka saisin perheeni kanssa viettää. Unelmoiden vielä terveestä sydämestä ja lapsenlapsista.

Haluan ravistella sinut hereille. Jätä se sotku siihen, ja riennä rakkaittesi luo. Älä koskaan jätä sopimatta riitoja, älä koskaan hyvästele ketään toivottaen tälle turvallista matkaa sinne, missä pippuripensaat kukoistaa ja uima-altaan veden lämpötila on kiuhuvaa. Ne saattavat jäädä viimeisiksi sanoiksesi. Minä elän. Minä en kuollut. Enkä minä kuole, ennen kuin aikani on tullut.

Rajoita vähän.

Ajoittain olen miettinyt, miksi kieltämisessä ja rajoittamisessa on hyvin usein vain kaksi ääripäätä: joko täydellinen nollatoleranssi taikka sitten niiden täydellinen puute. Jotkut osaavat luovia siellä nollan ja miinus sadan välissä hyvin uskottavasti, toiset taas kurvittelevat ojan kautta takaisin ajokaistalle.

Mietin miksi rajoitukset oikeastaan on asetettu: perheen hyvinvoinnin turvaksi vai siksi, että voisin jollakin hassulla tavalla kokea onnistuneeni vanhemmuudessa olemalla rajoittava - mutta kenties aivan väärissä asioissa. Kiellän videopelit, mutta annan lapseni lyödä kerhossa toisia siihen puuttumatta. Lapseni toteaa kylässä, että tarjottu ruoka on oksettavaa - enkä toru tätä moisesta käytöksestä. Mutta kiellän jälkiruokapannarin.

Miksi me siis vedämme rajoja ja asetamme sääntöjä? Miten minä valikoin ne? Opetaakseni hyvää ja normien mukaista käytöstä, vai ohjatakseni toisen ihmisen tahtoa? Ollakseni rakastava, sääntöjä ja kurin omaava vanhempi vai keskittyäkseni kiillottamaan ulkosivua ja kääntämään huomion puuttuvista perustuksista?

Onko syytä kieltää lasta ottamasta enää kolmatta lautasellista, jos hän syö terveellistä ja monipuolista kotiruokaa? Syömmehän me itsekin, kunnes olemme kylläisiä. Miksi lapsi ei itse osaisi säädöstellä tarvitsemaansa ruoan määrää? Saako ruoasta nauttia - vai pitääkö sitä ajatella vain välttämättömänä pahana, jonka pitää olla mahdollisimman rasvatonta, mausteetonta ja pelkistettyä päätyäksemme lautaselle?

Miten opettaa lapsi kieltäytymään tarjotuista karkeista? Tätä miettii osa siksi, että vieraalta aikuiselta ei tule ottaa vastaan mitään, eikä omaa osoitettaan saa kertoa tuntemattomalle. Osa puolestaan siksi, että lapsi ei saa syödä makeisia. Karkit ovat "hyi myrkkyä", mutta näkkärin päälle kuuluu sipaista sentin paksuinen siivu levitettä.

Ovatko herkkupäivät suorassa yhteydessä väestön liikalihavuuteen? Onko päiväkodissa tarjottu synttärimakeinen osasyyllinen lapsen ylipainoon? Miksi syöttää lapselle toistuvasti vain epäterveellisiä välipaloja ja juottaa janoon mehuja, kun vesi ei vaurioita kiillettä ja altista kariekselle? Onko lapsen mustien hampaiden syynä sittenkin elämäntavat eikä suvun heikko hammasluun laatu?

"Ei hyvänen aika, anoppi osti Miljalle Cirafin keltasen yöpuvun vaikka se tietää, että mä en käytä markettivaatteita enkä ainakaan mitään värikkäitä!" Niin, onko lapsen vai vanhemman edun mukaista säätää vaatelakeja väriin taikka merkkiin pohjaten? Onko lapsen etu pukeutua vain neutraalin värisiin, printittömiin vaatteisiin joka aamu niistä kinastellen ja krokotiilinkyyneliä vuodattaen - vai pukeutua halutessaan neonvärisiin, Lidlin metallilaareista kalastettuihin "viimeisin_disney_villitys-vaatteisiin?

Jos minä rakastan värejä ja haluaisin kovasti pukeutua kirkkaan vihreään, tuntuisiko minusta mukavalta pukeutua päivittäin valkoiseen? Vaikka sen tekisin, olisiko minun toiveeni toissijainen aamuäreän jättiläisen periaatepäätöksen rinnalla?

Mitä jos nukkumaanmeno viivästyisi tänään tunnilla, kaataisiko se kaikki tutut ja turvalliset rutiinit? Onko sääntö "seitsemältä pedissä ja puol kasilta valot pois" lapsen hoivan ja huolenpidon kannalta parempi, kuin antaa tämän osallistua kaverisynttäreille, joiden alku ajoittuu iltapuuhien aikaan? Onko parempi pysyä päivittäin kellonlyömälleen toistuvissa ja joustamattomissa aikatauluissa, koska rutiinit luovat turvan... Vai antaa elämän itsessään olla iloa tuottava turva?

Arvostaako jälkikasvumme aikuisina lapsuutensa sääntöjä? Jos oman sukupolveni tyypit muistelevat lämmöllä kello viiden lämmintä päivällistä yhdessä perheen kanssa, sekä hieman natsahtavia kotiintuloaikoja - niin mitä muistelevat 2030 vuoden varhaisaikuiset?

Miettikäämme sitä.

Ps. Lapsen aivot tarvitsevat värejä kehittyäkseen. Uskallan väittää, että kirkkaanpunaiset villasukat ovat parempi kuin valkoiset. Katseletko itse mieluummin värikkäitä vai värittömiä akvaariokaloja?

"Onko sulla tarpeeksi rahaa hankkia lapsia?"

Itse olin sitä mieltä joskus, että vasta täytettyäni kolmekymmentä olisin valmis hankkimaan lapsen. Ajattelin vakavissani, että asuisin ensiksi Espanjassa juoden aamukahvini aina aurinkoisella terassilla ja lukisin vielä yhden korkeakoulututkinnon lisää. Olin ajatellut, että lasten ylläpitämiseen menee niin paljon euroja, että parempi hankkia ne vasta sitten, kun eläkesäästötilit ja sijoitukset olisivat tuottaneet riittävän pääoman.

Olin saanut jostakin kuvitelman, että ollakseen hyvä äiti, pitää pystyä aina ostamaan kaikista kalleinta ja hienointa mitä rahalla saa. Uskoin jo tiineytyneitä tuttaviani, että lapsen on hyvä syntyä todella vakaisiin oloihin. Tällaisilla vakailla oloilla tarkoitettiin pankin omistamaa asuntoa lähiössä, mielellään keskellä tuulista peltoaukiota ja yli 2500e nettotuloja kuukaudessa. Pullistelin silmiäni ja päätin keskittyä roikkumaan hihnassa rimpuilevan koiranrötkäleeni perässä, jolta ei tarvinnut vaihdella vaippoja kuin kaksi kertaa vuodessa. Sikäli mikäli tämä ei ollut itse syönyt niitä jo valmiiksi.

En ehtinyt kovin kauaa asua Tukholmassa, kun tein rikkinäisiä raskaustestejä aika hitosti monta. Ne kaikki näyttivät kahta viivaa, ja yksi jopa äänteli ja vilkkui, että "gravid". Ja rahaa meillä oli tasan sen verran, että tilipäivisin rahat käväisivät ja poistuivat tililtä yhtä nopeasti - enkä ollut juuri huomannut kumpaakaan tilannetta. Googlasin pikahaulla, mitä maksavat käytetyt Emmaljungat ja totesin, että nyt tarttee pikkasen tehdä hintavertailuja.

Oikeasti homma on niin, että homma on oikeaa - kun se on oikeaa. Ei ole olemassakaan mitään täydellistä aikaa tulla raskaaksi, ostaa kissanpentua taikka vaihtaa työpaikkaa. Jos sitä täydellistä ajankohtaa jää kello kädessä odottelemaan, voi havahtua asioiden todellisuuteen vasta sitten, kun kaikki on liian myöhäistä. Mitä tarkoitan? Sitä, että vaikka kaikki ei ole täydellistä, lapsen myötä siitä tulee. Työpaikkaa vaihtamalla palkka ehkä pienenee, mutta stressi vähenee. Kissanpennun paijailu laskee verenpainetta, eikä lääkitystä tarvitse lisätä. Mikään ei ole yhtä täydellinen luomus, kuin uunituore vauva. Mukana maailmaanputkahtamisensa kanssa hän nappaa kohdusta kaiken, mitä tarvitsee - ja lopun ylimääräisen saavat muut hankkia pikkutellen tarpeen ilmestyessä.

Itse imetin ja imetän yhä, ja säästin selvää rahaa. Kestovaippatouhuihin minusta ei yksinkertaisesti ollut, joten kulutin rahat liberoihin tuttelin sijaan. Sutkutin pari kuukautta lahjoituksena saaduilla vaunuilla ja ostin uudet, kun rahaa jäi tarpeeksi säästöön. Saimme paljon vaatetta ja tavaraa, kolusimme nettikirppiksiä ja raahasimme julkisilla hoitopöydän, kun halvalla sai. Kaikkeen tarpeelliseen on aina löytynyt rahaa, vaikka ei kuukauden keskivaiheilla aina siihen uskonutkaan. Siksipä mietinkin: Miksi lapsi ei voisi vain tulla, kun on tullakseen? 

Säästeliäisyys ei ole sama asia kuin kitsastelu. Itse olen (häpeäkseni myönnän) vaunufanaatikko ja lastenvaatehullu, eivätkä niistä kumpikaan ole halpa harrastus. Periaatteeni "lapsilleni vain parasta" on oikeastaan pitänyt liki 100%, vaikka sijoitettu pääoma ei ole ollut huima. Onnellisuutta ei vaan voi mitenkään mitata rahassa, eikä vain rahalla voisi saada hienoa ja hyvää. Itse olen jopa koukussa fyndaamiseen. Fyndaaminen on sitä, että löydät pilkkahinnalla jotain, jonka tiedät olevan laadukasta ja hyvää - ja kotoutat asian välittömästi. Ulospäin opiskelijaperhelux-boximme ei näytä siltä, että meiltä mitään puuttuisi. Ja tottahan se onkin: ei minulta mitään puutu. Onhan minulla oma perhe - joka on enemmän kuin kaikki maailman kultakolikot yhteensä.

Lapsi on muutakin kuin kotikutoisia sosepurkkeja ja kestovaippoja. Lapsi on nimittäin juuri se, joka sinun elämästäsi rikkaan tekee. Siksi ei kannata laskea säästötilipennosia ja jahkailla sopivaa hetkeä - jos sinä olet valmis, on lapsesikin!

Puss! Och Gott Nytt År 2016!

Tänään vain on isäinpäivä.

Me tiedämme, että meillä ei aina ole kaikkea. Meillä ei ole omakotitaloa, uudenkarheaa bemaria eikä unelmatyötä. Meillä ei ole uusinta Skylanders-hahmoa taikka lelulehden hienointa pissaavaa nukkevauvaa, eikä edes kävelevää ja haukkuvaa lelukoiraa. Meillä kaikilla ei ole myöskään isää.

Kuten esimerkiksi minulla.

Joskus isämme vain puuttuvat elämästämme. He saattavat mennä uusiin naimisiin, ja kadota. Joskus he eivät tahdo koskaan edes tietää sukupuoltamme taikka syntymäpäiväämme, ja valita itse olla kuulumatta elämäämme. Toisinaan heitä kohtaa sairaus tai onnettomuus, ja he ovat kuolleet. He joko ovat tai eivät ole elämässämme läsnä.

Me elämme ilman heitä, vaikka me emme olisikaan valinneet niin itse. Harvoin sellaista kukaan valitsee, mutta niin voi kuitenkin olla. Kaipaamme me isiämme tai emme, eläisivätpä he tai eivät, asuivatpa he kanssamme tai eivät - meillä on kaikilla kuitenkin ollut joskus isä. Ja tänään on heidän erityinen päivänsä.

Joka vuosi törmää siihen, että me aikuiset ahdistumme juuri tänä nimenomaisena päivänä. Me suremme niiden puolesta, joilla ei ole isää. Pohdimme kuumeisesti, kenelle askartelisimme kortin isin sijasta ja kenelle antaisimme päiväkodissa leivotut piparit. Keksimme koko päiväksi muuta tekemistä, jotta meidän ei tarvitsisi miettiä, miten lohduttaisimme isänsä perään ikävöivää lasta. Tämä on ymmärrettävästi suuria tunteita nostattava päivä - mutta arvakkaapa mitä? Tämä päivä on kuitenkin juhlapäivä.

Tuon aina avoimesti julki, nyt jo viidettä kertaa, että oma isäni on kuollut. Kerron lapsille, että meitä isättömiä lapsia on olemassa monia, ja että meillä ei ole isiä, jolle leipoa suklaakakku sunnuntaina. Mutta sitten minä kerron: "Siitä huolimatta, että meillä ei ole isää, meillä saattaa olla elämässämme monta muuta ihanaa ihmistä, jolle voisimme tänä päivänä antaa lahjan taikka laulaa luikauttaa onnittelulaulun. Me voimme muistaa kummia, mummia, kerhosetää taikka postinkantajaa kortillamme - ja se varmasti ilostuttaa saajaansa."

Elämä on luopumista, syntymää ja kuolemista. Sitä ei ole helppo hyväksyä, mutta valitettavasti se on vain välttämätöntä. Meidän ei tule karttaa isäin- ja äitienpäiviä siksi, että emme halua tuottaa toisille pahaa mieltä.

Minä aikuisena isäni menettäneenä osaan käsitellä isäni poissaolon aivan toisella tapaa, kuin pieni lapsi samassa tilanteessa. Silti me emme halua - oli se kuinka kivuliasta tahansa - olla ajattelematta tätä päivää, taikka jäädä juhlinnan ulkopuolelle. Me pystymme iästä huolimatta, omalla tasollamme(!) prosessoimaan tämän päivän, ja ne negatiiviset ajatukset jotka siitä mahdollisesti nousevat. Joten siitä ei kannata kokea huonoa omaatuntoa kenenkään.

On hyvä myös muistaa, että sitä ei osaa kaivata, mitä ole koskaan edes omistanut. Se ei ole kuitenkaan ihan näin, mutta ymmärtänet kuitenkin mitä tarkoitan.

Siksi seuraavan kerran, kun me aikuiset mietimme, miten tänä vuonna markkinoisimme isäinpäivän oppilaillemme, lapsillemme taikka hoitolapsillemme - me voimme lopettaa miettimisen siihen paikkaan. Isäinpäivä on ja pysyy, mutta me luomme sen herättämille tunteille tilan ja paikan. Me saamme ja voimme puhua isistä, isyydestä ja isättömyydestä. Me autamme näin lasta, nuorta ja aikuista käsittelemään isättömyyttään. Isättömyyttä kun ei voi eikä kuulu sääliä. Se on vain osa elämän kiertokulkua, jonka käsittää kukin ajallaan ja tavallaan.

Elämämme vain on isejä ja äitejä. Onnea!

Onko lemmikistä luopuminen ratkaisu tilanteeseen?

Rakastan eläimiä. Paitsi kissoja, koska olen saanut jostakin päähäni, että niihin ei voi luottaa. Vaikka en koe rakastavani katteja, olen silti aina valmis tarjoamaan kodin lopetusuhan alla oleville raasuille. On kaikkien onni, että kissoille on järjestynyt lopulta jokin muu loppuelämän koti kuin meidän kotimme. Olisihan se nyt aika kiusallista kulkea kokovartalokumipuvussa aamusta iltaan hyökkäyksen pelossa, ja siivota kissan käymälää happinaamari päässään.

Siskoni toi joskus kaksi kattiaan luokseni viikoksi hoitoon, ja voin kertoa, että ei paljoa naurattanut korjailla säilykesardiinien hajuisia lörtsyjä sieltä ja täältä. Eikä naurattanut hiippailla kumisaappaissa yöllä vessaan, ettei ne vintiöt päässeet raapimaan varpaitani. Mutta tokihan minä hoidan eläintä kuin eläintä, koska lopulta sydämeni ei voi vastustaa. 

Olen yhdessä asiassa täysin mustavalkoinen. En välttämättä koskaan sanoisi sitä kenellekään suoraan, enkä muista koskaan sanoneenikaan - mutta ajattelen niin. En voi ymmärtää, minkä vuoksi rakkaat lemmikkimme saavat niin helposti lähtöpassit toisaalle, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Se olisi todella helppo ratkaisu, kyllä minä sen ihan omakohtaisesti tiedän. Ei ole helppoa kammeta itseään ylös ennen kukonpieremää ja lähteä ulkoiluttamaan koiraansa rankkasateeseen. Ei ole helppoa ajoittaa vauvan päiväunia ja koiran pissihätää samaan kohtaan, mutta loppupeleissä: elämähän on jatkuvaa kompromissien tekemistä.

Kun saimme esikoisemme, moni tuttava ja tuntematon komensi ensitilassa luopumaan koiristamme. Nehän olisivat mustasukkaisia ja sopivan tilanteen tullen valmiit raatelemaan lapsemme, tukehduttamaan hänet istumalla tämän kasvojen päälle tai ainakin puraisemaan varpaat irti, kun olisin keskittynyt ripustamaan pyykkiä. Koirat kärsisivät ja lopulta järsisivät itsensä stressin vuoksi kaljuiksi. "Heidän (=koirien) olisi parempi jossain eläkeläiskodissa, usko pois." En ollut kuuna kuunvalkeana kuullut mitään yhtä absurdia, loukkaavaa ja ahdistavaa.

On päivänselvää, että lemmikkimme reagoivat vauvaan. Totuttelu puolin ja toisin vaatii aikansa ja vaivansa, mutta suurin merkitys on omalla asenteellamme. Jos me järkeistäisimme asiaa kylliksi ja emme antaisi väsymykselle, läheisten mielipiteille ja uupumukselle periksi - moni rakas lemmikki saisi jäädä sinne missä tämän on parasta olla: omaan kotiinsa.

Aivan ensiksi kannattaa ottaa järki käteen: sinä et mitenkään voisi jakaa huomiota, hellyyttä ja aikaasi tasan lapsen ja lemmikin kesken. Sehän olisi aivan epäluonnollista! Tietysti lemmikille suotu "laatuaika", eli lenkit, rapsutukset, huomio ja aika puolittuu tai aluksi vähenee vain minimiin. Se on luonnollista, ja lemmikkisi ymmärtää sen. Hänen vaistonsa tietävät, että perheeseen on tullut jokin uusi ja ihmeellinen aarre, joka on tullut hänen yläpuolelleen - ja että hänen tulee hyväksyä asemansa laumassa.

Ensimmäiset viikot, kenties jopa kuukaudet ovat ne kriittisimmät. Niiden aikana silti arki yhdessä lapsen ja lemmikin kanssa selkiytyy ja kaikki oppivat odottamaan omaa vuoroaan: lapsi selviää isän hoidossa kun viet kissan rokotukselle tai käyt kilpikonnan kanssa kylvyssä. Vastaavasti koirasi jaksaa pidättää pissiään vielä 5 minuuttia, kun sinun on imetettävä taikka kuivitettava vauvasi. Kukaan ei tilanteesta kärsi - päinvastoin: sinä näytät esimerkkiä lapsellesi (jonka tämä ymmärtää myöhemmin), miten ollaan vastuullisia lemmikinomistajia elämäntilanteesta riippumatta ja vastaavasti osoitat rakkaalle lemmikillesi, että tämä on osa perhettä. Että tästä ei tulla luopumaan, koska perheeseen on syntynyt vauva.

Ajatukset luopumisesta ja uuden kodin etsimisestä ovat inhimillisiä. Se on yksi vaihtoehto, mutta miksi se on kovin usein (valitettavasti) se ainoa vaihtoehto, jota edes kokeillaan? Voisiko isovanhemmat ottaa ulkoilutusvastuuta koirasta muutamana iltana taikka voisiko he kyläillessään tuoda mukanaan ruokasäkin tälle, jotta sinun ei tarvitsisi raahata 15 kg kuivamuonasäkkiä julkisilla kotiin? Voisitteko tehdä selkeän työnjaon terraarion siivouksen ja vauvanhoidon suhteen, kunnes tilanne normalisoituisi? Voisitteko kokeilla vielä hetken kestää, koska tilanne rauhoittuu kyllä jossakin kohtaa?

En. En vain hyväksy sitä, että lemmikkipalstat pursuavat myynti-ilmoituksia "muuttuneiden perhetilanteiden" vuoksi. Ymmärrän, että sairauden kohdatessa toimintakyky rajoittuu ja alenee, mutta uskomatonta mutta totta: niin ymmärtää lemmikkisikin. Lapsiperheen arki ei ole mustavalkoista, mutta selviäminen on vain siitä kiinni, miten asian haluaa ajatella. Lemmikin omistaminen on sitoutumisesta ja tahdontilasta kiinni - lähes kaikissa tilanteissa.

Minä tiedän mistä puhun. Kirjoitin tämän, koska luopuminen on käynyt jopa minunkin mielessäni joinain epätoivoisina hetkinä. Siitä huolimatta, minä päätin perheeni kanssa selvitä vauvavuoden lisäksi myös lemmikkikoomasta. Niin selviät sinäkin, ystäväni.

Puss!

Siivousaddiktin päiväkirja

Kun muutin aikoinani (eli ihan muutama vuosi sitten!) omaan ensiasuntooni, se alkoi. Sairaalloinen siivoaminen. Se nimettiin pakkoneuroosiksi, jota hyvin epäonnistuneesti kykenin hoitamaan. Minun oli aivan pakko, aiiiiiiivan pakko pestä tiskit kahdesti ja imuroitava koko asunto, jos jalanpohjaan tarttui yksikin pieni rohja lattialta. Oli pakko vaihtaa lakanat kolmesti viikossa ja kyllä! Minä todellakin aloin hyperventiloimaan, jos joku haroi hiuksiaan ja tiputteli karvojaan ympäriinsä. Näin, kuinka ne leijuivat sohvan koristetyynyille ja odotin vain hetkeä kyetä nyppäistä ne irti. Jos luonani kävi vieraita, siivosin ennen ja jälkeen vierailun monta tuntia. Vessan desinfioin katonrajasta lattiakaakeleihin joka ikinen päivä. Mikäli löysin tiskipöydältä yhdenkin leivänmurusen oli pakko tehdä suursiivous. Pullo yleispesuainetta kului valehtelematta viikossa hyvin sukkelasti.

Neuroottinen mikä neuroottinen. Imuroin kolmessa vuodessa ainakin seitsemän imuria hajalle. Kaikki onneksi menivät takuuseen, mutta kyllä siinä hieman poskipäitä punoitti viedä muutaman kuukauden vanhaa imuriaan jälleen huoltoon, koska tämä oli jo ihan ylirasittunut. Niin kuin minäkin. Jos siivosin päivittäin vähintään tunnin jo valmiiksi steriiliä asuntoani, niin kuinkakohan paljon se tekee hukkaansiivottuja vuosia tunteja yhteensä?

Ensiksi tuli koira. Tilanteessa ei tapahtunut minkään sortin muutosta, siivosin hymyssä suin jokaisen kuivapipanan murusen, kuraisen tassunjäljen sekä venyvän ja vanuvan kuolasuiron, jonka löysin. Kertaa tsiljoona. Hankalaa oli rentoutua, kun rentoutuakseen oli ollut pakko siivota höyrypäänä monta tuntia. Hyvin vähäksi jäi aika siivoamisen ulkopuolella. Sitten tuli toinen koira. Tilanteessa ei mitään muutosta.

Lopulta tuli lapsi. Opin sietämään sotkua ja levahtaneita kuraruikulivaippoja huushollissani, mutta iltaisin äiti pisti vipinäksi: pyykkikone, kuivausrumpu ja kirppikseltä raahattu puolhuolimaton pöytämallin tiskari veti siivousvirsiään aina hiljaisuuteen saakka. Imuri suhisi ja vauva tuhisi sitterissä kun äiti veti tukka liiskana, jottei vauvan velourvaatteisiin tarttuisi pölypalleroita taikka koirankarvaa. Neuvolan odotushuoneessa oli tosi noloa nyppiä koirankarvoja irti Hoon vaatteista, koska kuvittelin toisten äitien ajattelevan meillä olevan kakkaista. Noup. Lattioilta olisi voinut vaikka syödä, voin luvata.

Sitten niitä lapsia olikin yhtäkkiä kaksi ja koiriakin kaksi. Asunto muuttui pienemmäksi ja elämä hektisemmäksi. Tässä kohtaa ei vielä tapahtunut mitään erityistä: kun lapset nukkuivat, minä huitelin pyykkituvassa joka ilta mankeloimassa lakanoita taikka hinkutin keittiössä 80-luvulla kaapistoihin pinttyneitä kastikkeen jämiä irti. Ukkeli kyllä on monesti huomauttellut, että jospa se eukko rauhoittuisi ja kävisi lepäämään, mutta vastaus on ollut kutakuinkin vakio: "Joo joo, ihan kohta. Mä otan vaan enää tän tästä. Ja sit tän!"

Tajusin olevani jokin aika sitten älypuhelinkoukussa. Siivouskierteessä olen tiennyt olevani vuositolkulla, mutta onneksi ainoa kärsijä olen ollut minä itse ja Helga. En tiedä, mistä moinen sanonta tulee - mutta Helga on ollut kyllä toimelias akka! Mutta nyt. Nyt olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja eritoten pölyä. Vippasen sukalla näkkärinmuruset räsymaton alle ja kävelytän imuria vain tosi pikaisesti. päivittäin. Hoksasin huomaamattani, että ketään ei kiinnosta miltä luonani näyttää. Meillä ei edes kukaan koskaan käy kylässä. Ja ennen kaikkea: lapseni eivät todennäköisesti muistele aikuisena siivoa tai siivottomuutta kotonaan - vaan sitä, että äidillä ei ollut aina aikaa leikkiä ja touhuta heidän kanssaan.

Jokainen siivoukseen uhrattu päikkäriaika on lapsiltani pois. He tarvitsevat levänneen ja pitkäpinnaisen äidin. Heidän kuuluu saada lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita päälleen, mutta onko sillä sitten väliä tarjoileeko Jalostajan hernaria suoraan purkista vai liotteleeko kuivia herneenkänttyröitä yön yli kattilassa? Ei se haittaa, vaikka menisi päiväkotiin ryppyisen paidan kanssa jos voi kertoa, mitä kaikkea jännää äidin kanssa viikonloppuna tuli tehtyä.

Minä tajusin lopettaa tuhlaamasta. (Kaikkea muuta, paitsi rahaa.)

Puss puss!

Hyi Halloween!

Lokakuu lähenee loppuaan ja pian raotellaan ovea vihaisille kurpitsoille sekä verta valuville arpinaamoille. Halloween on täällä. On aika juhlia vanhaa kelttiläistä samhai-juhlaa, jota on vietetty sadonkorjuun sekä uuden vuoden juhlana. Nimittäin Halloweenin juhlintahan pohjautuu täysin tuohon pakanalliseen juhlaan.

Mitä ihmeen pakanajuhlaa, mamma? No. Keltit uskoivat, että heidän sekä yliluonnollisen väliltä katosi kaikki rajat samalla kun luonto kuihtui ja sato oli korjattu talteen, ja näin ollen henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Sen vuoksi samhainin aikana poltettiin kokkotulia, koska niiden uskottiin suojelevan henkien hyökkäyksiä vastaan. (Lähde: Wikipedia)

Jeesus-lapset, virsikirjat ja isoäidin Raamatut lentävät posliinienkelien kanssa kaaressa vaihtolavalle ja nykyvanhempi vaatii täysin uskonnotonta varhaiskasvatusta. Isät ja äidit vaativat, että kaikista kristillisistä juhlista, tavoista ja arvoista tulisi mielellään luopua, ja tilalle toivotaan avointa sivistävää tapakasvatusta, jossa ei ole ollenkaan uskonnollista aspektia. Lapsille saa kertoa heidän polveutuneen apinoista ja valistaa että Mohammed ei syö sianlihaa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - mutta oppilaille ei tule kertoa joulun, loppiaisen, kiirastorstain eikä pitkänperjantain juhlinnan syytä. "Lapsen pitää itse saada valita!", kuuluu manifesti.

Samat totaali-uskonnottomuudesta manifestoivat vanhemmat raahaavat kotiin pahvilaatikkokaupalla tekoverta ja vampyyrinaamareita, ja vetävät kilareita kun heidän lapsukaisten iltapäivätoiminnassa ei vietetä halloweeniä yhtään mitenkään. "Lapset pettyvät todella kovasti nyt!". Miksi pettyisivät, eihän teidän perheessä vietetä mitään uskonnollisia juhlia - vai oletteko te liittyneet johonkin kekriläiseen pakanauskontoon?

Oli miten oli, niin on todella kornia vaatia, että joulu ja muut kristilliset juhlat tulisivat vähemmän näkyviksi samalla, kun radio-ohjattavia autoja myyvän kaupan ovella vastaan möyrii kuollut zombie, jonka silmät syöksevät tulta ja suusta tupruaa savua. En tiedä mitä ihmeen heikkohermoisia kakaroita meillä kasvaa, mutta kyllä he pelästyivät. Mielestäni joulupukin naama lahjapaperissa ei kyllä ole ihan yhtä pelottavaa, vai?

Joskus kiireessä sitä tulee kurvattua lelukauppaan ilman, että vilkaisee kalenteriinsa. Suosittelen jättämään herkemmän sorttisimmat naperonsa kotiin. Lelukauppa ei ole lapsen paikka! Jos kuitenkin sinne erehdytte, älkää olko moksiskaan kaikista suu auki möllöttävistä manaaja-naamareista, jotka parveilevat sinne ja tänne. Ne murisevat ja kikattavat ja saattavat jopa napata kivat, somat pirunsarvet päähänsä. Ne on niitä halloweenia juhlivia kekriläislapsukaisia ne.

Herra Hoo katseli hetken näkymää ja totesi edessään näkyvästä luurangosta, että: "Äiti. Toi täti on varmaan kuollut." Juu, kyllä se aika kuolleelta tosiaan äidinkin silmiin näytti. Päätimme siis poistua lelukaupasta ja olla piipahtamatta hetkeen kyseisessä paikassa. Siitä huolimatta, että aikaa tapahtuneesta on jo muutamia viikkoja - Herra Hoo iloisesti huutaa BR:n kyltin nähdessään aina: "Tuossa on tuo Hyi olkoon-kauppa, äiti. Kato, toi on ihan tooooooosi Hyi olkoon!"

Ei mulla muuta. Puss!

Laita se puhelin pois.

Kyllä. Olen useasti käynyt nukkumaan aviomieheni viereen ja plärännyt älypuhelintani, kunnes olen urvahtanut näytön valon hohteeseen. Olen lappanut pastaa ja tomaattisoossia suuhuni ruokapöydässä naureskellen samalla feissarimokille - muun perheen syödessä kanssani. Olen istunut lattialla "leikkimässä" lasteni kanssa pläräten Traderaa. Tämä tapahtui vaivihkaa, ei yhtäkkiä. Tilanne oli ajautunut kriisiin: en edes ymmärtänyt ongelmani suuruutta.

Herra Hoo sanoi minulle kerran, että "laita äiti se puhelin pois". Se riitti ravistelemaan minut hereille. Kun mieheni pyysi minua keskittymään häneen välillä, tajusin, että tämä ei ole enää vain minun ongelmani. Tästä oli tullut jo ongelma toisillekin. Ja sille oli tehtävä jotakin!

Isäinpäivä lähestyy, ja olemme luonnollisesti aloittaneet siihen liittyvät touhuilut. Eteeni tuli iltapäivällä paperipinoja järjestäessä erään oppilaan tietokoneella kirjoittama lappu, jonka tämä oli isälleen kirjoittanut: "Det är roligt när du hemtar mig froon skolan men är inte roligt för du pratar på tele fån men jag bryr mig inte." Vapaasti suomennettuna siinä luki: " On kivaa kun haet minua koulusta, mutta ei ole kivaa kun puhut puhelimessa samalla - mutta minä en välitä siitä."

Pysäyttävää? Todellakin. Mikä siis on pienen lapsen vilpitön toive nähdessään vanhempansa pitkän päivän jälkeen? Se, että heillä ei olisi puhelinta kädessä taikka korvalla. Päiväkodissa ja koulussa työtä tekevänä toivoisin voivani vaihtaa päivän kuulumiset vanhemman kanssa, joka ei samalla hölötä uusimpia juoruja hands free-piuhaan taikka kohauttaisi olkiaan kesken tärkeän asian, ja vastaisi puhelimeen. Minä toivon sitä. Lapsi toivoo sitä: vanhemman jakamatonta huomiota.

Harrastin äitiyslomalla paljon nettikirppiksiä. Tavaroiden kaupusteluun kuluu uskomattoman paljon aikaa, samoin jokaisen tavaran kuntokuvakseen, kuvaamiseen, pesemiseen ja postittamiseen. Yhtälailla aikaa saa uppoamaan nettikirppiksiltä ostamiseen: jatkuvasti pitää olla valmiuksissa näpyttämään "aavee, yyvee, jono ja ostan pyydetyllä". Jos et päivystä jatkuvasti, kaikki herkut jäävät saamatta. Puhelinta on pakko kytätä. Se aika on ohi. Minä lopetin.

Pahinta ei ole silti edes se, että puhuu taikka näpyttelee jatkuvasti luuriaan lapsien läheisyydessä. Kaikista pahimmalta tuntuu nähdä vanhempia vaunulenkillä taaperonsa kanssa niin, että he kuuntelevat musiikkia kuulokkeilla. Sen sijaan, että he kertoisivat että tuossapa on hieno kuorma-auto. Taikka että vain vihreillä saa mennä suojatien yli. Tai kysyä, kenen kanssa lapsi tänään leikki päiväkodissa ja että oliko ruoka maittavaa? Oikeastaan, mitä hyvää se jatkuva näpyttely nyt kenellekään tekisi? Nappikuulokkeet pysyvät päässä, kun lapataan sosetta kauppakeskuksen kahvilassa bebiksen suuhun. Ne pysyvät päässä, kun lapsi kiukkuaa ja vaatisi rauhoittavia sanoja.

En jaksa kaupitella rättejä ja lumppuja lasteni kustannuksella. Mini Rodinin suosikkikuosit eivät lohduta minua silloin, kun lapseni ovat muuttaneet pois luotani. En saa elää loputtomiin pikkulapsiaikaa, sen aika on nyt ja tässä. Kun taputtelen hiekkakakkuja, en näpyttele luuriani. En välttämättä ota puhelinta ollenkaan mukaan, kun ulkoilemme. Lapset eivät joudu taistella enää huomiostani. Kun istun heidän huoneensa lattialla, en enää "leiki". Vaan l e i k i n. Järjestelen pikkuautoja värisävyittäin parkkihalliin ja soitan marakassia Dr Bombayn tahtiin. Ja me voimme kaikki paremmin.

Kun käy töissä aika perheen kanssa jää arkisin kovin lyhyeksi. En ole töihinpaluuni jälkeen enää nähnyt järkeä olla naimisissa puhelimeni kanssa ja rakastaa sitä kuvainnollisesti perhettäni enempää. Haluan ilomielin olla jatkossakin ihan uuvatti ja olla tietämättä, mitä (pahaa) maailmassa tapahtuu. Haluan ennemmin osata Itse Ilkimyksen kaikki repliikit ulkoa. Mieluummin minä olen lapsilleni ja miehelleni tässä ja nyt.

Oletko sinäkin?

Mamma Muumaa fyller 1år!

Ja må hon leva,
Ja må hon leva,
Ja må hon leva uti hundrade år!

Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva uti hundrade år!

Hurra! Hurra! Hurra!

Kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneesta vuodesta! Jaksaisitteko minua vielä vaikka toisenkin vuoden? ;)

Hammaspeikot lakoon täältä lentää tutti ienvakoon!

On olemassa harvoja asioita, jotka ihan oikeasti ärsyttävät minua. Vanhempana. Mutta tämä asia ajaa minut hulluuden partaalle. Ja se asia on T U T T I. tästä tunnelmamusiikkia!

Ihan oikeasti. I h a n  o i k e a s t i seuraavan kerran kun joku lähestyy minun lastani sanoen: "kyllä noin iso poika pärjää jo ilman tuttia", lupaan menettää malttini. Minua ei kiinnosta urbaanit kertomukset vinoon lussutetuista hampaista. Eikä minua kiinnosta, jos jonkun toisen silmissä tutinlutkutus näyttää hirveältä. Että se on vauvojen juttu. Että tutit pitäisi olla hiirivauvoilla eikä isoilla pojilla. Minua kiinnostaa vain se, mitä minä itse asiasta ajattelen.

Täällä hammaslääkärit ohjeistavat, että kun lapsi täytää neljä, on p ä i v ä t u t i s t a luovuttava. Yötutti menettelee. Ja kun minä uskon sitä, mitä minulle sanotaan - niin niin kauan minulla ei ole kiire Herra Hoolta viedä tuota pahamaineista, lasten puheenkehitystä sekä aivotoimintaa hidastavaa kapinetta. Ei, koska tutti ei tämän maan tiedon ja käsityksen mukaan tee niin. Joten: Tyst nu Tango!

Lapseni ei todellakaan ymmärrä, miksi hänen täytyisi olla "iso poika". "Reipas poika". Hänhän on! Se, että hänellä on jatkuvasti korvatulehduksia, hänen hampaansa puhkesivat vasta hetki sitten suuhun tai että hänellä on hieman häntä pienempi pikkuveli, joka myös syö tuttia - ei tee hänestä vähemmän reipasta. Tutti helpottaa häntä. Hänen ei tarvinnut muuttua päivässä "isoksi pojaksi", kun pikkuveli syntyi. Ei. Hän sai jatkaa oloaan meidän vähän vanhempana vauvana, koska hän oli vasta vauva itsekin tuolloin. Me vieroitamme molemmat pojat samaan aikaan. Onko tämä tosiaan ongelma, johon täytyy tulla ulkopuolisena puuttumaan?

Itse olen esikouluopettaja. Enkä minä ole koskaan törmännyt siihen, että jonkun lapsen puhe olisi viivästynyt tutin vuoksi. Puheenkehitys on voinut viivästyä kyllä kireän kielijänteen, kaksikielisyyden, purentavirheiden, dysfasian jne vuoksi, vaan ei vielä koskaan toistaiseksi tutin vuoksi. Myöskään täydellistä suomea ja enenevissä määrin ruotsia puhuva Herra Hoo (2v 8kk) ei ole millään tasolla viivästynyt kielellisesti. Päinvastoin - hän puhuu paljon paremmin kuin valtaosa tuon ikäisistä. Hänellä on äärimmäisen laaja ja rikas sanavarasto. Voin vilpittömästi paiskaista vesilintua päin väitteellä: tutti ei häiritse puhetta. Eikä puhumattomuutta. Helppoahan se on tuttia syylliseksi osoitella, todellisen syyn löytäminen vaatiikin jo työtä.

Tutti ei reikiinnytä hampaita. Vaikka naapurin Maija-Leenan lapsenlapsella oli pikimustat maitohampaat suussa, tämän lapsenlapsen tutinsyönti ei ollut siihen syy - vaikka keittiöhampilääkärin paperit pikkaisen sellaista diagnoosia sieltä vilautteleekin. Ehkäpä Maija-Leenan lapsi ei pessyt oman lapsensa hampaita? Ehkä tämä oli kaatunut pyörällä ja hampaat olivat mustuneet iskussa asfalttiin?

Yksinomaan tuttia ei voi syyttää purentavirheistä. Geenit määrittelevät tämän aika pitkälle. Kuten myös sen, että millaista sorttia hammasluu lapsen suussa on. Se voi käyttäytyä miten vain, eikä tutti tee asialle puolesta eikä vastaan. En ole hammaslääkäri, mutta uskon myös ruotsalaisten hammaslääkärien osaavan työnsä. Uskon sitä, mitä minulle sanotaan. Uskon että lapseni hampaat ovat erittäin sievät ja suorat, koska niistä on huolehdittu. Ja koska Hoo ei ole perinyt minun vinksinvonksin hammaskarttaani.

Ja kyllä. Aina joku tietää jonkun eläkkeellä olevan hammashoitajan, joka on kertonut että kerran erään lapsen suusta möyri vain pieniä valkoisia matoja ikenien joka sopukasta - koska tällä oli ollut tutti.

Sovitaanko niin, että asia on loppuunkäsitelty?

Puss och karieskram!

Lue tämä, päätä sitten!

Olen ollut piilossa. En ole halunnut lukea lehtiä, en juuri selata facebookin uutisvirtaa enkä varsinkaan ottaa osaa velloviin pakolaiskeskusteluihin. En siksi, etten välitä. Vaan siksi, että en voi ymmärtää. Pakolaiskeskusteluissa riitelee keskenään kaksi ääripäätä, vaikka facebookissa kinastelu ei tee asialle puolesta eikä vastaan: samalla energiamäärällä olisi voinut jo ojentaa auttavan kätensä - eikä se tarkoita vain rahallista tukea. Auttaa voi jo siten, että muuttaa ensitöikseen oman ajatusmaailmansa!

Mietitään tilastoja: tässä Tukholman esikaupunkialueessa, jossa me lymyämme on tarkalleen 41 816 asukasta. Näistä asukkaista maahanmuuttajia (= pakolaisia, sosiaaliloisia, rättipäitä, veronkiertelijöitä, harminaiheuttajia - U name it!) on n. 10 000. Se meinaa, että neljäsosa. Itse Tukholman läänissä on maahanmuutajien määrä yli 30 %.

Suomessa - jopa "mamujen valtaama Helsinki" mukaanlukien mamujen määrä jää noin 4% kohdalle - ihan vain näin perspektiiviä asiaan antaakseni. Vastaavasti Ruotsin väestöstä jopa 20% on maahanmuuttajia, joka tarkoittaa että joka viides vastaantulija ei kuulu kantaväestöön.

Näiden mamujen iloiseen ja värikkääseen joukkoon kuulumme siis mekin. Usein tosin meidät rankataan "hyviksi mamuiksi", koska olemme valkoisia. Ja teemme töitä. Emme ole vaivaksi emmekä riehu kaduilla. Totta, sitä me emme tee - mutta ei moni muukaan vaikka he ovatkin astetta ruskeampia kuin me.

Rappukäytävän nimitaulussa ei ole juuri ruotsalaisia sukunimiä. Oma sukunimemme taitaa olla niitä harvoja, jotka itseasiassa ovat edes ruotsalaisia. Sukunimemme on sinänsä harhaanjohtava, että huushollissamme ei asu ketään ruotsalaista. Muksut toki saattavat vielä jonain päivänä valita kansalaisuutensa toisin. Oli miten oli, niin kantaruotsalaisia heeboja ei juurikaan pihapiirissämme pyöri. He eivät asu paremmilla asuinalueilla. He rötväävät kotonaan omassa seurassaan, ja me mamut olemme vallanneet pihat ja lähipuistot käyttöömme.

Me mamut jaamme keskenämme keksit ja termoskaffeet, kaitsemme vuorotellen toistemme lapsia ja taputamme haltioituneita pihalla temmeltävien muksujen touhuille. Meillä ei aina ole mitään yhteistä kieltä, mutta siitä huolimatta tiedämme toisistamme yhtä ja toista. Lauantain karkkipäivistä pitää huolta yläkerran mamu, joka heittelee parvekkeellemme herkkupusseja lapsille. Sama heebo anastaa kädestäni roskapussini käytävässä ja kertoo vievänsä sen puolestani roskatynnyriin. Sama kaiffari avaa aina minulle oven, kun rynkytän tuplatriplavaunuilla pitkin pieluksia. Sama tyyppi tervehtii minua, lapsiani, aviomiestäni ja koiraamme aina iloisesti. Hän on ihana ihminen. Silti joku toinen näkee hänet vain karvakätenä ja elintasopakolaisena.

Olen löytänyt itselleni äitiystävän pihalta. Minä olen kristitty - hän on muslimi. Vedonlyönnin vinkkelistä olemme erittäin riski parivaljakko, mutta todellisuudessa keskenään kikattelevat pienten lasten äidit. Me puhumme keskenämme suomea, englantia, ruotsia sekä eestiä. Eestiä tosin en ole osannut sanaakaan ennen kaveruutemme alkua, mutta sitä tuntuu ymmärtävän jopa lapsetkin.

Taloyhtiössämme asuu mustia, punaisia, oliivinruskeita, tummanruskeita, vitivalkoisia ja keltaisia perheitä. Siitä huolimatta minun lapseni ei näe heissä värejä, vaan ihmisiä. Kavereita. Ihanaa, etten ole koskaan joutunut selitellä lapselleni, miksi joku on jonkun ja toinen toisen värinen. Herra Hoo mätkähti synnärillä suoraan aasialaiseen ja Mösiöö Uu suomenruotsalaiseen syliin. Jo ensi hetkistä alkaen lapseni ovat saaneet pitää luonnollisena sitä, että meitä on kaikenlaisia hiippareita - ja meitä kaikkia tarvitaan. Meistä yksikään ei ole "sitä oikeaa rotua". Se on jo kertaalleen nähty, että sellainen ajattelu on vain tuhoontuomittu yritys.

Pystytkö todella väittää, että joka kadunkulma pursuaa mamuja kotikulmillasi, kun heitä asuu siellä erittäin vähän? Miten voit olla täysin vakuuttunut siitä, että he eivät maksa veroja tai elävät täysin sosiaaliavustusten varassa? Koetko reilun 300e kuukausitulon olevan kadehdittavan suuri verrattuna sinun tuloihisi? (=yksi pakolainen "tienaa" n. 300e, pariskunta "tienaa" n. 260e). "He käyttäytyvät huonosti" - mutta oletko omalta osaltasi antanut heille mahdollisuutta käyttäytyä hyvin? Oletko avannut kotisi ovet ja kutsunut heitä teelle? Oletko itse hymyillyt, auttanut ja opastanut, jotta he voisivat kotiutua paremmin? Mikäli vastasit kieltävästi yhteen taikka useampaan kohtaan, pyydän...

Laita silmäsi kiinni ja kuuntele maailman hätää. Silmät suljettuina et eroita hätähuutojen seasta mitä etnistä alkuperää avuntarvitsija edustaa. Tämä maailma tarvitsee sinua, tämä maailma tarvitsee humanitäärisen, uuden Sinut!

Nu är det dags!

Huomenna se alkaa.

Ei, en ole vielä pakannut sitä. Koska puolet sen sisällöstä on vielä kadoksissa. Sinne pitäisi sujauttaa kurahousut, kumisaappaat, vaihtovaatteita sekä yksi tutti sekä nutti. Ja ei, en ole vielä ehtinyt merkitä paperille työaikojani. Sen sijaan olen päntännyt sen paikan kotisivuilta ja johtajalta saaduista lapuista ruoka-, ulkoilu- ja lepoaikoja. Tekstiilitussin ostin Lindexistä muutamalla kruunulla, mutta se lienee siellä samassa hukassa kuin ne kurahousutkin.

Huomisesta alkaen liityn niiden äitien ja isien kerhoon, jotka haravoivat ja kunnostavat talkoovoimin paikkoja kondikseen. Liityn analysoimaan nenästä valuvan rään olomuotoa ja väriä: onko se juoksevaa vai tönkköä, onko se enemmän vihreään vaiko keltaiseen taittuvaa nyansseiltaan. Sillä rään värillähän on väliä!

Tulen hakemaan täi-shampoiden nimiä google-haulla, desinfioimaan orvaskeden ruvelle oksennustautitapauksen paljastuessa. Syynään rään lisäksi myös vaipan sisältöä, purujälkiä poskessa ja nimikointeja vaatteissa. Kysyn päivällispöydässä taaperoltani, että: "kenen kanssa leikit tänään?" ja muistan samalla, että vaipat taitavat olla lopussa. Teippivaipat nimittäin, koska housuvaipat ovat kovin hankalat.

Huomenna Herra Hoo aloittaa päiväkodin.

Kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen.

Kuinka monelle meistä tulisi mieleen mennä kaupassa, puistossa taikka tivolijonossa kysymään lapsilta, uskovatko he joulupukkiin? Uskallan väittää, että tämä kuuluu niiden kysymysten sarjaan, joita kysellään vain sukulaislapsilta jos niiltäkään, eikä ihan joka päivä kuitenkaan.

Mutta jos kuvitellaan, että moinen olisi todella tavallista ja yleisesti hyväksyttyä - kuinka moni saadessaan iloisen, reippaan ja aidon "joo, uskon mää!" huudahduksen lapsen suusta vain tyynen rauhallisesti ilmoittaisi tälle, ettei moista pukkelia ole olemassakaan?

Ei niin kukaan. Paitsi erittäin ilkeä ihminen. "Miksi pilata jotain niin aitoa, niin ihanaa ja vilpitöntä kuin lapsen usko joulupukkiin? Miksi romuttaa lapsen satumaailma palasiksi, miksi pilata joulun taika?" Niin, kyllä se kirpasee. Itse omieni kohdalla annan heidän uskoa tai olla uskomatta, koska he muodostavat todellisuutensa itse - ennemmin tai myöhemmin, ilman minua ja minun käsityksiäni.

No mutta joo. Muistan, miten minulle tämä asia valkeni 6-vuotiaana, erään alkusyksyn koulupäivän jälkeen. Isä ja äiti käskivät käydä istumaan keittiön pirttipöydän ääreen ja kuunnella tarkkaan: "Joulupukkia ei ole olemassakaan. Kerromme tämän sinulle, jotta sinua ei kiusata koulussa." Kiva, kiitti. Eipä paljoa vaikuttanut kiusaamiseen, mutta muistan, kuinka musertava olo minulle tuli sydämeen. Miksi minun ei annettu uskoa?

Minä uskon Jeesukseen. Uskon, ja luotan siihen, että minä tapaan Hänet - aivan kuin lapsena luotin joka joulu ovelle kolkuttavaan rumaan ja pelottavaan, mutta ah-niin-anteliaaseen harmaahapseen. Tämä tuntuu joskus olevan kovin suuri ongelma jopa niille, jotka eivät minua ollenkaan tunne. "Miksi sä uskot Jumalaan, etkö sä tajua että se on pelkkää satua? Sun uskon vuoksi ihmisiä on teloitettu vuosituhansien ajan. Miten sä voit noin fiksuna ihmisenä olla noin tyhmä?"

Minä olen lapsi, minä haluan uskoa. Vaikka vedenpitäviä todisteita minulla ei ole antaa sinulle, mutta voisiko se riittää sinulle - että ne "tosi heppoiset perusteet" piisaavat minulle? Sinä et hyödy siitä mitään, että sinä saat minut ajattelemaan toisin. Vai hyödytkö?

Se, mikä on erityisen hassua on se, että me "hemmetin hihhulit", "lapsiinsekaantujat", "jeesustelijat" - kutsuttakoon meitä rakkaita lapsia millä tahansa nimellä - me emme aio tehdä sinulle mitään pahaa. Me vain uskomme omalla tavallamme. Me emme kiellä tiedettä, eikä tiede poissulje uskoamme. Usko on nimenomaan uskoa, ei tiedettä. Joten seuraavan kerran, kun sinä tulet aivan kiertelemättä kysymään uskonelämästäni, kysy minulta: "Onko sinun hyvä olla, Mamma Muumaa?".

Tämän sain kuukausi sitten aviomieheltäni huomenlahjaksi.

Fattar du? :) Puss och kraaaaaam!

Jo nyt on festarit!

Nyt on niin, että vanhemmat on pakko laittaa ojennukseen! Itseni mukaan lukien. Onhan se nyt samperi vie vakavaa, kun löytää Iltalehdestä lööpin, että jotkut vanhemmat ovat pyrkineet vauvansa kanssa festareille! Onneksi paikan päällä on ollut terhakka järjestyksenvalvoja, joka on käännyttänyt lippunsa rannekkeisiin lunastaneet rikolliset takaisin Turkuun lähtevään junaan. Jutun luet tästä! 

Rohkenen olla pöyristynyt. Rohkenen olla täysin toista mieltä. Mielestäni musiikkifestivaalit eivät ole vain aikuisille. Ne eivät(!) ole paikka, jossa ei kuuluisi olla lapsia. Ne ovat tapahtuma, jossa jokaisen kuuluisi saada olla mukana. Minua on yritetty saada kääntämään mielipiteeni, sillä "Kyseessä on K-18 tapahtuma, haloo!". Juu, kyllä on. Mutta koskeeko se muka pientä sylivauvaa? Koskeeko se taaperoa, koskeeko se lasta, jonka vanhemmat katsovat tapahtuman olevan laadultaan, sisällöltään ja ajankohdaltaan omalle lapselle sopiva? "KYLLÄ KOSKEE, matofako." Tämä selvä. Mutta aivan kuten anniskeluravintolat, joissa on myös K-18-raja, soveltaa - olisi tässäkin tilanteessa voitu soveltaa rajoitusta ja antaa täysi-ikäisten vanhempien viedä alueelle lapsensa. Tai laivayhtiöt. Heidänkin alukselleen pääsee, vaikka ei ole vielä 23-vuotias. Riittää, että lapsella on ikärajan ylittänyt huoltaja seuranaan.

Siteeratakseni Flow-festareiden tuotantopäällikköä Emilia Mikkolaa suoraan, voin löytää syy-seuraussuhteen kohulle: "Vauvan kanssa ei voi tulla K-18-tapahtumaan. Aikaisemmissa tapauksissa on ollut kyse kansainvälisistä kävijöistä." Hänelle muistui siis mieleen aiemmilta vuosilta yksi tapaus, jolloin olisi käynyt samoin. Tässä kohtaa piileekin se koko jutun juoni: vain suomalaisilla on outo tapa erotella lapset ei-tervetulleiksi perin moneen paikkaan, tapahtumaan ja asiaan. 

Missään muualla kuin Suomessa en ole kokenut lapsiani ajoittain selkeästi ei-toivotuiksi tyypeiksi vaikka ruokakauppaan. Ei tarvitse kovinkaan paljoa rimpuilla taikka kiljahdella, niin jo on kokonainen lauma akkoja ja ukkoja ympärillä päivittelemässä moista vulgaariutta. Kovaan ääneen. Pönkittääkseen omaa tärkeyttään. "Kannatti aamulla herätä ennen kukon pieremää, että sai pahoittaa nuoren paskafatsin ja -mutsin mielen, kjäh kjäh kjäh!".

Missään muualla en ole saanut niin syövyttävän happamia katseita, kun olen juonut ravintolassa viiniä hyvän ruuan kyytipoikana, kuin ah-niin-rakkaassa-mutta-suppeakatseisessa Suomessa. Taikka komentanut kovaan ääneen lastani, jottei tämä enää heittelisi pikkukiviä kadunvarressa seisovan uudenkarhean mersun peltiä vasten - koska toistaalta lasta ei kuulu myöskään ojentaa. "Lapsi on lapsi." Juu, on on. Mutta et sä sitä kumminkaan tarkoita.

Lapselle ei saa huutaa, mutta ei sille saa kuiskiakaan. Tai kasvattaa pumpulissa. Eikä yrittää lahjoa. Kiristää. Uhkailla. Koska se on heikkoutta, pitää pystyä aina selittää. Pitkän kaavan kautta, selkeästi, mutta ei turhan vaikeilla sanankäänteillä. Pleikkariajan rajoittaminenkin on todella raadollista, jos kysytään naapurin mummulta. Sen sijaan eristäminen on sallittua.

Suomi kohisee tasa-arvosta. Mutta ei se koske lapsiperheitä. "Jos sä oot päättänyt hommata kakaroita, sun pitää pystyy luopuu jostain!" Kuten niin kuin vaikka öööö, just festareista!

En aio käsitellä kuin vain käsitettä "lapsiperhe festareilla", koska muuten tämä teksti rönsyää enemmän kuin vyöruusu reidensivussa. Eli tähän saakka tiedämme, miten suurin osa suomalaisista asian kokee: lapset eivät saa tulla festareille. Siitä huolimatta, että heidän kuuloaan varjellaan kuulokkein ja heitä ei pidetä siellä nukkumaanmenoaikaa pidempään. Välittämättä siitä, että muualla maailmassa ei ole tapana erottaa vanhempia ja lapsia toisistaan kulttuurielämyksen vuoksi. Luottamatta siihen, että lapsen vanhemmat ovat parhaimmat tuomarit asian suhteen itse. Ei. Suomi nauraa moisille moukille, jotka edes hetken kuvittelivat pääsevänsä luikahtamaan koko perheen tuumin musiikkitapahtumaan kello 17 lauantai-iltapäivänä. 

Minuapa ei naurata. Minua vee-ärsyttää. Koska en usko sekuntiakaan, että nämä vanhemmat olisivat menneet sinne, mikäli he eivät olisi itse kokeneet kykenevänsä huolehtimaan pienokaisensa mukavuudesta ja turvallisuudesta alueella. He varmasti olisivat osanneet etsiä kolon syrjemmästä osaa aluetta, jossa katsella esiintyjiä ja taaperonsa perään. Humalaiset suomalaiset eivät varmasti olisi hakemalla hakeutuneet juuri tämän perheen luokse taikka tupakoijat puhaltelemaan savuja lapsen naamalle. Vanhemmat olisivat varmasti tajunneet siirtyä aina sivummalle, etäämmälle - minne vain. He olisivat oletettavasti tanssineet lapsensa kanssa musiikin tahtiin, naureskelleet ja iloinneet. Tiedättekö miten? Siten, miten yleensä muissa kulttuureissakin on tapana.

Sen vuoksi, arvon Emilia Mikkola ja koko kanalauma siellä somen ääressä, sen vuoksi te ette ole törmänneet moiseen ilmiöön, koska se ei ole suomalaista. Se ei ole yleistä. Ei sen vuoksi, että siinä olisi mitään väärää - vaan siksi, että meille on tullut selväksi kantanne asiaan: Hyvä vanhempi ei tuo lastaan festareille. Punkt slut. Gemacht. 

Onneksi saimme eilen nauttia koko perheeni kesken mukavasta musiikkifestivaalista täällä Tukholmassa. Hassua, että meitä kummajaisvanhempia oli saapunut paikalle sankoin joukoin. Loppumainintana alleviivattakoon ettei örvelöintiä, vaaratilanteita saati tuohtuneita kanssatanhuajia tavattu koko iltana. Tapahtuman järkkärit olivat kovin iloisella tuulella - liekö musiikilla ja kauniilla kesäillalla moinen vaikutus näillä leveysasteilla?

Puss och panikkram!

On se aika vuodesta, kun on aika nostaa kytkintä...

Nyt on aika heittää blogger-sovellus kiinni. Kesä tulee olemaan täynnä äksöniä, joista varmasti tulen ammentamaan yhden jos toisenkin postauksen. Siihen saakka Tukholma hiljenee, ja kovaääninen perheemme lähtee viettämään erittäin ansaittua kesälomaansa muille maille vierahille. Jonnekin, jossa vain punkit ovat kiusanamme.

Palataan syssymmällä!

Puss Puss!

Läskileiriltä tervehdys!

Mamma on pikkasen pullukka. Yhä edelleen, vaikka koko kuluneen kevään olenkin kovasti koittanut tavoitefarkkuihini survoutua. Olen todennut pettymyksekseni, että kannan geenejä, joiden avulla läskistyy pelkästään ruokareseptejä selailemalla. Syön päivittäin proteiinipatukan kuvitellen sen olevan suklaata. Protskupatukat on oikein maukkaita, niistä ei puutu mikään muu kuin kaikki. Paitsi sokeri. Sitä niissä on kyllä törkeitä määriä, mutta jos Kustavspärin Jutta niitä kehoittaa syömään, niin plösöhän syö!

Jokaikinen kauppareissu on taistelua. Lapset kirmaa toinen itään ja toinen länteen, ja mamman läskipirulainen kuiskii korviin, että "eihän yhteen sipsipussiin hyvä dieetti kaadu!". Mamma kyllä ostaisi ilomielin pikkasen herkkuja, mutta Ukkeli viskasee kaikki sitä mukaa kärryistä pois. Hyvä se on miesten herkuista kieltäytyä, kun heillä ei ole erikseen suklaansyöntiin tarkoitettua hammasta poskessa eikä "puolukkapäiviä". Kyllä on muuten kyrsinyt puputtaa porkkanaa pierucollareissa neljä päivää joka kuukausi, kun munasarjat rääkyvät suklaata. Maraboukin kävisi heille, kuulemma.

Rahkaa, rahkaa ja rahkaa. Jos haluaa laihtua, pitää syödä rahkaa. Kun työnsin ensimmäisen lusikallisen "raakaa" rahkaa suuhuni eräänä maaliskuisena aamuna, tiesin välittömästi, että minun piti tehdä valinta: joko lusikoida yskänlääkettä syöneen lehmän maitovalmistetta hä-vyt-tö-män suuria määriä, taikka jättää leikki sikseen. Pelkkä vilaisu vaa´an näytölle riitti vakuuttamaan minut, että rahkan makuun tottuu ja leikki jatkukoon! Rahka kyllä se on yhä edelleen pahinta shittiä, mitä tiedän. Heti kananmunanvalkuaisen jälkeen. Se maistuu juuri siltä, miltä näyttääkin. Eikä niihin kumpaakaan kyllä todellakaan totu, niitä oppii vain nielaisemaan suhteellisen sukkelasti alas kurkustaan.

Lihavuuden ympärillä pyörii monta huuhaa-väitettä, joita hoetaan kuin mantraa. Usein hokija on joku sellainen ihminen, joka pystyy syömään seitsemän kertaa oman painonsa verran karkkia päivässä lihomatta. Sellainen, joka ei harrasta ollenkaan liikuntaa ja joka lähtee synnäriltä vanhoissa Leviksissään vain yksi nappi auki. "Syö kato vähemmän, mitä sä tiäksä kulutat". Ikävä tosiasia on, että syömällä liian vähän ei voi laihtua. Ainakaan pysyvästi. Vasta kun alkaa syödä kunnolla, alkaa tuloksia syntymään. Liikunnan ja ruokavalion suhde painonpudotuksessa on 20-70. Suurempi painoarvo on siis ruokavaliolla. Olen siitä huolimatta sitä mieltä, että rahka ei ole kyllä loppupeleissä ollenkaan hyväksi ihmiselle, mutta no can do. Kustavspäri käskee, mamma syö!

Toinen löpö-löpö-läpä-läpä on väittää, että imetys laihduttaa. Ja kilin kassit! Sopii piipahtaa kylään kurkkaamaan, kuinka laihanlaiseksi tässä on oikein päässytkään imetellessä. Päinvastoin. Minulla on siinäkin mielessä astetta ärsyttävämpi tämä torso, että se pitää kynsin hampain rasvoistaan kiinni imettäessä(kin). "Vauvan pitää saada riittävästi ravintoa. Yksikään rasvasolu ei lähde!" Ei auta, torsoni luulee tietävänsä asioista enemmän kuin minä itse.

Rahkan jokailtainen ja aamuinen kökiminen alkaa tuottaa pikkuhiljaa tuloksia. Seuraava kysymys kuuluukin, onko elämää enää rahkan jälkeen?

Puss och kram!